80-luvun lihantuotantoa

19.02.2018

Vanhempani olivat lihantuottajia. Heille se oli tapa elää, ei pelkkä työ. Maahenkisyys kulkee suvussa. 80-luvulla ruuan tuottaminen oli vielä arvostettua työtä. Ehkä sillä ei vallan rikastunut, mutta menestyi kyllä. Henkisesti ja taloudellisesti. Se oli työtä jolla oli tarkoitus. Tärkeää työtä.

Muistan kuinka jännittävää oli lapsen näkökulmasta uusien porsaiden tulo, tai teurasikäisten lähtö. Kaksiosainen rekka peruutteli sentintarkasti sikalan ovelle ja takaovet avattiin osaksi kujaa, jota pitkin porsaat tungeksivat sisälle tai teurasikäiset autoon. Roikuin laidan takana katsomassa kun satoja possuja siirrettiin kapeita käytäviä. Ne sulloutuivat sumiksi, eivätkä takimmaiset päässeet eteenpäin. Joskus oli lastaajia jotka käyttivät sähköpiiskaa ja potkivat takimmaisia, saadakseen suman nopeasti purettua. Toiset taas ohjailivat possuja levyllä kaikessa rauhassa. Molemmissa tapauksissa lastaukseen kului sama aika.

Kuten kaikessa, tässäkin ihmiset näyttivät jakautuvan kahteen ryhmään. Karkeat ja vähemmän karkeat. Joskus auton lähdettyä vanhempani jupisivat tuohtuneina uuden kuskin kovia otteita: "ei elukoita noin kyllä käsitellä..." Kenties juuri sellaisina hetkinä se "maahenki" hyppäsi minuun. Sain mallin että asioilla on väliä.

Kaikki mitä tehtiin, tehtiin hyvin. Ja kaikki kukoisti, ohrapelloista ja kasvimaasta aina mehiläispesiin saakka.

Siihen aikaan oli tavallista että "Itikan auton" tai rehurekan kuljettajille tarjottiin pullakahvit työn päätteeksi. Olihan työllä merkitys. Työn arvon perusta oli ihmisen arvo. Arkeen tuli helposti hiven juhlaa, syyksi riitti kuka tahansa "vieras" kestittävä.

Sikaerän lähdettyä teurastamolle sikala pestiin läpikotaisin painepesurilla. Aikuiset huhkivat sankan sumuverhon sisällä saappaissa ja sadevaatteissa, hupun nyörit kireällä. Näytti kivalta, mutta en saanut osallistua. Liian raskasta, liian tehokas pesuri. Usean päivän työn jälkeen sikala oli kuin eri paikka. Kaikuva, hiljainen avara sali. Tuoksui ruosteelta ja kostealta betonilta. Pitkistä käytävistä tuli juoksuratoja.

Uusien porsaiden tullessa sain kesäaikaan valita itselleni lemmikin tai pari. Ne siirrettiin eri karsinaan ja kesytys alkoi. Istuin tunteja porsaiden luona odottaen että ne tottuvat läsnäolooni. Ja parissa päivässä porsaat totesivat että olen harmiton, rapsutan ja tuon herkkuja. Valitsin aina pienimmät possut, mutta ne yllättivät isäni kasvullaan. Isä opetti miten porsaan saa kainalosta rapsuttamalla makuulle. Tärkeä taito kenties. Ehkä ei, mutta pointti olikin siinä mitä opin rivien välistä. Että yrittäjällä on aikaa ja varaa pysähtyä kehumaan lapsensa "työn" jälkeä, ja siirtää eteenpäin mitä on itse oppinut lapsena. Se on menestystä jos mikä.

Joskus päästin salaa porsaani laukkaamaan pitkille käytäville. Vauhti oli niin hurja että lähes lensin talutushihnan päässä. Isoksi kasvanut possu määräsi sekä vauhdin että suunnan. Joskus vein possun karjakeittiöön pesuun ja vaahdotin sen saippualla yltäpäältä. En muista veinkö saippuan sen jälkeen takaisin kylppäriin..

Vahditaankohan lasten tekemisiä nykyään vähän liikaa? 

Olen kiitollinen että olen saanut viettää lapsuuden maatilalla. Paikassa jossa kaikella työllä, yrittämisellä ja ihmisellä oli tarkoitus ja arvo. Vaikka nykyään en sianlihaa syö, en heitä oppimaani menemään: Ei riitä tietää mitä tekee, täytyy tietää myös miksi tekee. Siitä on hyvä jatkaa eteenpäin, kohti eettisempää ja terveellisempää ruokaa.